Eero Snellman

Puhe Pariisissa 1947

Teidän Ylhäisyytenne,
Hyvät Naiset,
Hyvät Herrat,

Taiteen ranskalaisen koulun on vuosisataisten perinteittensä ja alati uudistuvan taidekäsityksensä sekä uusien tekniikoittensa ansiosta onnistunut vaikuttaa syvästi kuvataiteisiin niin vanhassa kuin uudessa maailmassa. Aina 1700-luvulta meidän päiviimme Pariisi on ollut maalaustaiteen ja kuvanveiston kiistämätön pääkaupunki.

Taiteilijat kaikilta maailman kolkilta ovat tulleet tänne opiskelemaan. He ovat palanneet tänne mahdollisimman usein viipyäkseen niin kauan kuin heidän varansa suinkin sallivat. Jo ennen maailmansotia ulkomaisten taiteilijoiden oli vaikeata löytää ateljeita. Jos niin kävi, heidän oli pakko hankkia koko kalustus, mallipöydät, stafflit ja jopa huolehtia lämmittimien ja valaisinten asentamisesta.

Tiedän kokemuksesta, että suuri osa opintoihin varatuista rahoista hupeni jo asettautumiskuluihin, jotka toistuivat seuraavilla kerroilla. Muistoa kirveltää sekin, että kalusteet piti myydä pilkkahintaan vain hetkeä myöhemmin ja tämä opiskeluvaroissa tuntuva lovi koski kaikkia jälkeen tuleviakin. Nämä välttämättömät mutta hyödyttömät menot vältettäisiin, jos voitaisiin toteuttaa suunnitelma, joka minulla on kunnia esittää Teille.

Ennen kuin teen niin, tahtoisin kuitenkin lausua muutaman sanan niistä kalustetuista ateljeista ja studioista, joita saattoi vuokrata ennen sotaa. Enpä ole koskaan nähnyt huonekaluja, jotka olisivat edustaneet niin huonoa makua, suorastaan kamalaa, kuin näissä kalustetuissa ateljeissa, iljettävissä pesissä, jotka olisivat kelvanneet vaikka Sartren "Suljettujen ovien" lavasteiksi, mutta jotka eivät totisesti olleet taiteen tekemiselle suotuisaa ympäristöä. Studioita taasen ei ollut koskaan suunniteltukaan – sen paremmin pohjansa kuin useimmiten etelään antavien ikkunoittensakaan puolesta – maalareiden tai kuvanveistäjien tarpeisiin.

Vierasmaalaisten taiteilijoiden vaikeudet löytää Pariisista ateljee olivat jo ennen sotaakin suuret, mutta nyt ja vielä pitkään ne ovat suorastaan ylitsepääsemättömät, ellemme tartu toimeen. Jos taiteilijan on asuttava hotellissa, hän ei voi viipyä täällä kuin lyhyen hetken. Hänen on kerrassaan mahdotonta asettua oloilleen ja luoda mitään kestävää ja sellaista, johon juuri kontakti ranskalaiseen taiteeseen olisi antanut leimansa.

Tällä kriittisellä historian hetkellä, jolloin Ranskan kutsumuksena on pysyttäytyä sivistyksen eturintamassa – kun Yhdistyneet Kansakunnat ovat päättäneet sijoittaa tänne UNESCOn päämajan – ei saa väheksyä sitä työtä, jonka täällä vaikuttaneet taiteilijat ovat tehneet ja aikovat jatkossakin tehdä Ranskan hyväksi.

Luulenpa voivani sanoa, että ilman näitä taiteilija-kulttuurilähettiläitä Ranskan maine maailmalla olisi tuntuvasti vähäisempi.

Ennen kuin kehitän ja selvitän suunnitelmaani Taiteilijoiden Kaupungista eteenpäin, kuvailen Teille maani pääkaupungissa Helsingissä jo toteutettua tämäntapaista hanketta, Lallukan Säätiötä, jonka johdossa olen toiminut viisitoista vuotta, sen perustamisesta lukien.

Itä-Suomen kaupallisessa keskuksessa Viipurissa, joka sijaitsee juuri äskettäin allekirjoitetun rauhansopimuksen mukaan venäläisille luovutetulla alueella, eli viime vuosisadan lopussa köyhä maalaispoika, josta tuli maakuntansa kuuluisin kauppamies. Juho Lallukka teki uransa huipulla suuria lahjoituksia ja hänestä tuli suomalaisten taiteilijoiden tärkeä mesenaatti. Hänen testamenttaamillaan varoilla rakennettiin koti taidemaalareille, kuvanveistäjille, muusikoille, säveltäjille ja oopperalaulajille. Talo sijaitsee 1.677 neliömetrin tontilla, ja sen suuruus on 25.000 kuutiometriä. Siinä on 46 eri kokoista asuntoa, joista 20 ateljeita, joissa kussakin 1–5 asuinhuonetta. Lisäksi siellä toimii klubi, jossa naimattomat voivat nauttia ateriansa ja jonne talon ulkopuoliset mutta klubiin kuuluvat voivat tulla vieraittensa kanssa keskustelemaan tai vaikkapa lukemaan päivälehtiä tai taide-elämän julkaisuja kaikkialta maailmasta. Jäsenet voivat myös osallistua kerran kuussa järjestettäviin korkeatasoista ohjelmaa sisältäviin illanviettoihin. Täytyy vielä lisätä, että talossa on työpajoja, joiden teknillinen varustus on täydellinen; taiteilijat käyttävätkin mieluusti näitä mahdollisuuksia puutöihin, taontaan, valuihin, kankaanpohjustukseen ja muihin, jotka muutoin haittaisivat heidän yksityisateljeittensa rauhaa.

Taloa ei ole lainarahoilla rakennettu. Vuokrat ovat juuri siitä syystä vaatimattomat ja ne riittävät suurin piirtein kiinteistön ylläpitoon. Muutamat iäkkäät näyttelijät ja muusikot ovat saaneet sieltä valoisan ja jopa ilmaisen asunnon vanhuudenpäivikseen. On myös studioita, jotka annetaan stipendinluontoisesti helpottamaan lahjakkaiden nuorten työskentelyä. Nuoret sitoutuvat luovuttamaan asunnon toisille, jos heidän elämänsä vakiintuu tai joka tapauksessa tietyn vuosimäärän umpeen kuluttua.

Vuonna 1938 olin ryhtynyt yhteistyössä Pariisin Maailmannnäyttelyn Suomen paviljongin ranskalaisen arkkitehdin Alphonse Jouvenin kanssa käynnistämään projektia, jonka tarkoituksena oli luoda Pariisiin juuri kuvaamani Lallukan Säätiön liitännäinen.

Valitan syvästi, että sota ja taloudelliset vaikeudet, joista maani on nyt selvittävä, estivät tämän hankkeen toteuttamisen; ilman niitä se olisi jo valmis. Sallikaa minun nyt tulla asiaan: Pariisin Taiteilijoiden Kaupunkiin, ehkäpä vain toiveajattelun luomaan.

Kuvittelen sen olevan avoin kaikille taiteilijoille riippumatta heidän rodustaan tahi kansalaisuudestaan. He asuvat kaikki saman katon alla ja heidän välilleen muodostuu – niin rohkenen toivoa – henkilökohtaisia yhteyksiä, jotka aivan varmasti rikastuttavat heidän henkistä elämäänsä.

Tässä ei ole syytä omaksua periaatetta, jonka mukaan kullakin kansakunnalla olisi oma rakennuksensa, kuten Yliopistokaupungissa on tehty, koska jo ennen sotia ilmeni, etteivät ne kannata. Aika ajoin ne kerrassaan tyhjentyivät useiden kuukausien ajaksi, kun opiskelijat palasivat kotimaihinsa lomanviettoon. Akuutin asuntopulan, suorastaan kriisin paineissa ne ovat nyt avanneet ovensa kaikille kansakunnille, mikä on tehnyt niiden toiminnasta taloudellisesti kannattavaa ja kansainvälisyyden kannalta hyödyllisempää.

Tässä siis, millaisena itse näen Pariisin Taiteilijoitten Kaupungin:

Talo, neljä julkisivua, puiston varrella. Keskellä piha, kukkaistutuksia, yllä avoin taivas. Sen nurmikentillä voivat kuvanveistäjät esitellä tuoreimpia töitään vuotuisten asukkaiden näyttelyn yhteydessä. Suuri, hyvin suuri näyttelysali on varattu maalaustaiteelle ja se antaa pihalle, valaistuksen vaatimusten mukaisesti. Sali toimii näyttelyiden välisenä aikana juhlien ja konserttien pitopaikkana ja siihen liittyvät ravintola ja kokoontumishuoneet. Sen ohella, että talo tarjoaa taiteilijoille paikan omistautua taiteelliseen luomistyöhönsä kaikessa rauhassa, tarvitaan myös klubi, joka vetäisi puoleensa mahdollisimman paljon pariisilaistaiteilijoita. Sallikaa minun vakuuttaa pitkän kokemukseni painolla Teille, että nämä kaksi hyvin erilaista tavoitetta voivat toteutua samanaikaisesti.

Itse taloon palatakseni, maalareiden ja kuvanveistäjien ateljeet pitäisi sijoittaa siten, että niiden ikkunat antavat itään tai pohjoiseen. Suunnitelmat olisi laadittava sellaisiksi, että pienen huoneiston voisi niin tahtoessaan yhdistää ateljeehen tai erottaa siitä mielen mukaan. Se mahdollistaisi tarvittaessa esimerkiksi naimattoman taiteilijan tyytyä keittokomeroon tai parveen kun taas samassa yhteydessä olevan pienen asunnon voisi antaa muusikon käyttöön.

Muusikot muodostavatkin toisen taiteilijaryhmän, joilla on tavattomia vaikeuksia asua hotelleissa. Niitä kun ei ole suunniteltu pianoa tai viulua soittaville tai päivän pitkän ääntään harjoittaville asiakkaille.

Jätän ranskalaisten kollegoitteni harkintaan, pitäisikö asuntoja varata myös Pariisissa käyvien ranskalaisten taiteilijoiden käyttöön.

Taiteilijoiden talo kalustettaisiin mukavasti, mutta yksinkertaisesti ja kaikkea ylellisyyttä välttäen. Ateljeissa olisi kaikki taiteilijan tarvitsema: verhot, valaistus, malli- ja työpöydät, maalaustelineet, jalustat ja hyllyt ynnä muut sellaiset.

Kuulen jo arkkitehtiystävieni mutisevan: "Tuo on kaikki kaunista, mutta montako neliötä ja kuutiota siihen menisi?" On vaikeata antaa vastausta oikopäätä, mutta voidaan kuitenkin lähteä siitä, että ateljeepula on huutava eikä se suinkaan parane.

Rakennuspaikan ja piirustusten tulisi olla sellaiset, että tulevat laajennukset ovat mahdollisia. Nähdäkseni olisi syytä aloittaa vähintään 200.000 kuutiometrin rakennuksesta.

Olen kyllä varsin hyvin selvillä vaikeuksista, jotka on voitettava, jotta voidaan rakentaa, arvioida kustannukset ja kerätä varat tähän suurisuuntaiseen hankkeeseen juuri tänä aikana, jolloin kaikki maat säätelevät ankarasti valuutansiirtoja. Tiedän myös, että tähän suunnitelmaani voidaan suhtautua olkapäitä kohauttamalla ja luokitella se yhdeksi muitten utopioiden sekaan juuri koska sen toteuttaminen näyttää mahdottomalta nykyoloissa.

Toistan kuitenkin: vierasmaalaisten taiteilijoiden asunto-ongelman ratkaisusta riippuu, pysyykö Pariisi taiteiden pääkaupunkina. Jos ei mitään tehdä menettää se edun, jonka myös taloudellisesti tuottaa ulkomaalaisten taiteilijoiden suuri määrä.  Suuren kansakuntanne vaikutusta maailmassa ja Ranskaan kohdistuvaa hyvää tahtoa ylläpitävät nämä samaiset taiteilijat, joiden vaikutus omassa maassaan on suurempi ja syvempi kuin viime aikoihin saakka on tahdottu edes tunnustaa. Ranskan todelliset ystävät eivät voi suhtautua välinpitämättömästi tällaiseen tilanteeseen eikä olankohautus riitä.  Kuulen toisaalta jo sellaisenkin vastaväitteen, ettei tämä Teille juuri esittämäni Taiteilijoiden Kaupunki -suunnitelma riitä poistamaan ateljeepulaa. Se on liiankin ilmeistä, valitettavasti. Toteutuessaankin suunnitelma ei olisi muuta kuin uuden aikakauden alku. Se olisi kuitenkin tuntuva osoitus siitä, että huolimatta kaikista aikamme vaikeuksista tahdomme rakentaa ja kyntää kulttuurin uudella saralla, jolla tietääkseni ei ole tehty mitään todella merkittävää lukuun ottamatta Suomen Lallukan Säätiötä.

Suunnitelman toteutumisen pitäisi lähteä täältä ottaen huomioon, että Pariisin kaupunki on jo harkinnut tonttia.

Kun suunnittelu on edennyt hahmolleen, pitäisi UNESCO:n välityksellä vedota kaikkiin ulkomaisiin taiteilijayhdistyksiin ja -ryhmiin, jotka voisivat tuntea kiinnostusta tähän hankkeeseen ja sen taloudelliseen tukemiseen. Samalla voitaisiin ehkä pyytää apua muiltakin mailta ja hallituksilta.

Kun taiteilijatalo valmistuu, ei ole epäilystäkään sen kannattavuudesta: asiakkaita ja asukkaita on tulvimalla.

Kysymys johdosta ratkaistakoon aikanaan. Voitaisiin ajatella johtokuntaa, jossa olisivat edustettuina Pariisin kaupunki, Ranskan taideakatemiat sekä niiden maiden säätty edustus, vaikkapa aakkosjärjestyksessä, jotka ovat osallistuneet rakennuksen rahoittamiseen.

Tämä johtokunta saisi tehtäväkseen varsinaisen hallinnoinnin lisäksi valita vuokralaiset oikeuden ja kohtuuden mukaan kaikkien maiden hakijoiden joukosta vain todelliseen lahjakkuuteen huomiota kiinnittäen.

Sydämenasiamme on pitää Pariisi taiteiden pääkaupunkina. Sen tehdäksemme mobilisoikaamme kaikki hyvät voimat niin Ranskassa kuin maailman kaikissa muissakin maissa.

Pariisi, lokakuu 1947

Eero Snellman
Taidemaalari
Ranskan Kunnialegioonan komentaja
Helsinki.